The thing I’m feeling is the conflict of blaming something outside of myself for something internal that happens in me, how some old stories have been colouring my perception.

But as I step deeper into love, I see that I’m fighting windmills, there is no “opponent” outside of me.

Don’t get me wrong, I have needed to express this anger and it has the right to exist, the point is, there are stories about the behaviour of men in my field that no longer ring true.

If I’m blaming my hypervigilance and fearful state on something, anything that anyone else is doing, I’m also putting the possibility to do anything about it outside of me, out of reach.

There are reasons for my fear, there is a reason for my anger, but no, it does not always need explanation and outwardly reasoned stating to have the right to exist.

I do not need to blame, hate or dismiss myself either.

There have been ways of disharmony, things have happened, but none of these matters have ruling over my being right now.

So I reclaim my hatred, I reclaim and take back all conscious or unconscious ways that I have resisted the flow of Love.

All ill will, any projections, any blame, I call them all back to my higher self to deal with accordingly. I also send all projections, ill will or blame that has been put onto me back to the higher self of the sender.

I clear my field now, I have no need for this friction, it has served its purpose, keeping me safe, keeping me repeating certain loops until I see. The show must go on until it’s time to jump a timeline.

So with this coming new year, spring equinox that is on hand, I will begin anew. Free from the victim mentality that once held me in its creepy hands like death itself.

The warmth of spring is upon me. The bloom of Love, Lemmen Lumo, is wrapping its tender tentacles around my juicy heartspace.

I know what needs to be released today.

And I also know the seed that is going to be planted.

🇫🇮

Se mitä tunnen, on ristiriita siinä, että syytän jotain itseni ulkopuolella tapahtuvaa jostakin, mikä tapahtuu sisälläni, ja miten jotkut vanhat tarinat ovat värittäneet havaintokykyäni.

Mutta mitä syvemmälle astun rakkauteen, sitä enemmän näen, että olen taistellut tuulimyllyjä vastaan, mitään todellista “vastustajaa” ei ole ulkopuolellani.

Älä ymmärrä väärin, olen tarvinnut tämän vihan ilmaisemista, ja sillä on täysi oikeus olla olemassa, pointti on se, että tarinat miesten käyttäytymisestä omassa kentässäni eivät enää tunnu täysin tosilta.

Jos syytän ylivireystilaani ja pelkoani jostain itseni ulkopuolella, siitä mitä muut tekevät, vien samalla myös mahdollisuuden vaikuttaa siihen pois ulottuviltani.

Pelolleni on syitä.

Vihalleni on syy.

Mutta ei, sen ei aina tarvitse tulla selitetyksi tai ulkoisesti perustelluksi, jotta sillä olisi oikeus olla olemassa.

Minun ei myöskään tarvitse syyttää, vihata tai hylätä itseäni.

On ollut epäharmoniaa, asioita on tapahtunut, mutta millään niistä ei ole enää valtaa olemukseni yli tässä hetkessä.

Joten minä otan vihani takaisin.

Otan takaisin kaikki ne tietoiset ja tiedostamattomat tavat, joilla olen vastustanut Rakkauden virtausta.

Kaiken pahan tahdon, kaikki projektiot, kaiken syyttelyn, kutsun takaisin itseeni, korkeamman itseni hoidettavaksi.

Ja sen, mitä minuun on heijastettu, kaiken pahan tahdon ja syytökset, palautan niiden lähettäjän korkeammalle Itselle.

Puhdistan kenttäni nyt.

En enää tarvitse tätä kitkaa.

Se on palvellut tarkoitustaan, pitänyt minut turvassa, pitänyt minut toistamassa tiettyjä kehiä, kunnes kuulen oikein.

Ja nyt minä myös näen.

Näytelmä jatkuu vain siihen asti, kunnes päätän toisin.

Joten tämän uuden syklin, uuden vuoden, kevätpäiväntasauksen kynnyksellä, minä aloitan alusta.

Vapaana uhrimielestä, joka kerran piti minua otteessaan, melkein kuin kuolema itse.

Kevään lämpö on jo täällä.

Rakkauden kukinta, Lemmen Lumo, kietoo lempeät lonkeronsa mehukkaan sydäntilani ympärille.

Tiedän, mitä on aika päästää irti tänään.

Ja tiedän myös siemenen, jonka istutan.