Pohjoisen kutsu

Niin se veri vetää itään, mutta eniten kuitenkin pohjoiseen.

Pari päivää sitten kuunneltiin Pohjoisen henkeä.

Se kosketti syvältä.

Maanläheinen kirkkaus, hiljainen voima joka meni suoraan sydämeen.

Tieto kuin helmeen säilöttynä.

Jähmeän työn jäljiltä jokin alkaa aueta, muistaminen palaa.

Perusta rakentuu, astia muotoutuu, graalin malja eheytyy.

Huomenna lennän taas piirun verran lähemmäksi pohjoista kotimaatani.

En vielä tiedä milloin matka vie Suomeen asti, mutta seuraavien askeleiden päätepiste on selkeä, Norjan rannikolle. Pieni kierros muualla sitä ennen.

Askel kerrallaan.

Elämä avautuu.

Kuin metsätähti.

Päivitetty elämänkukka.

Jokin elävä, herkkä, mutta tarkka.

Aurinko peuran sarvien välissä näyttäytyi.

Hopeiset sarvet ja kultainen leijona.

Ja tänään näin sen tässä, tämän hetken asumuksen seinällä.

Hiljainen nyökkäys.

Kyllä. Juuri näin.

Myytin mukaan peura kantaa aurinkoa sarviensa välissä.

Se elää tarinoissa, kuvissa, rummuissa.

Animistisen perinteen syvä muistijälki.

Peura on keho, hermosto, vaisto.

Sarvet tietoisuuden avautuminen.

Aurinko kirkas läsnäolo.

Peura kulkee maailmojen välissä.

Hiljaisen tiedon kantaja.

Tuntuu kuin jotakin palautuisi.

Ei uutena, vaan muistettuna.

Ikään kuin ikikallioon tallennettua tietoa alkaisi taas liikkua.

Eläin, maa ja taivas ovat yhtä.

Ja samalla jokin kolminaisuus nousee pintaan yhä uudelleen, elämä, kuolema, kosminen viisaus.

Kiitän syvästi teitä, herkkiä kanssakulkijoita, joiden kanssa sain sukeltaa tähän kutsuun.

Että sain vastata.

Että saan astua tähän palvelukseen omalla tavallani.

Kanavoiden ikiviisautta, pohjoista voimaa,

jostain hyvin syvältä sisältäni.

Pohjoinen, olen tulossa kotiin.