Pohdintaa siitä kun Pohjoinen minussa muistaa itsensä

Suomi ei ole sama kuin rajat, lait ja määräykset.

Se ei ole lippu, eikä karttaan vedetty viiva.

Suomi on maa, vesi, muisti ja henki.

Elävä luontoalue metsien, järvien, kivien ja tuulten keskellä. Alue, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin nykyiset valtiolliset rajat. Pohjois-Ruotsiin ja Norjaan, Karjalaan ja aina Uralin suuntaan asti.

Ennen rajoja tämä maa oli jo olemassa.

Ja sen rytmi elää yhä.

Pohjolan henki on hiljainen, mutta se ei ole heikko. Tarvitsen syvää hiljaisuutta kuullakseni sen, mutta kun kuulen, se jytisee kuin Ukkonen.

Se on syvää tyyneyttä, joka kantaa valtavaa kestävyyttä.

Se mitä kutsumme sisuksi ei ole pelkkää läpi puskemista.

Se on juurtunutta tahtoa.

Voimaa, joka nousee muistamisesta.

Muistamisesta siitä keitä olemme ja mihin kuulumme.

Kalevalassa puhutaan Sammosta.

Mystisestä lähteestä, joka tuottaa runsautta ja mahdollisuuksia.

Moni on yrittänyt tulkita Sammon esineenä tai koneena.

Mutta ehkä sen todellinen merkitys on jotain muuta.

Sampo on kenttä.

Se syntyy, kun ihmiset tulevat yhteen totuudessa.

Kun yhteys syntyy sielusta eikä egosta, jotain uutta alkaa elää meidän välillämme.

Kenttä, joka tuottaa luovuutta, runsautta ja uusia mahdollisuuksia.

Yhdessä olemme enemmän kuin osiensa summa.

Tämä on pohjoista viisautta.

Mutta pohjoinen viisaus ei ole vain ihmisten viisautta.

Se elää myös maassa.

Järvissä, joiden vedet kuuluvat maailman puhtaimpiin.

Metsissä, jotka hengittävät hitaasti pitkien talvien ja kirkkaiden kesien läpi.

Graniitissa ja kvartsissa, jotka kantavat maan ikivanhaa muistoa.

Eläimet, vedet, tuulet, kivet ja tähdet eivät ole meistä erillisiä.

Ne ovat osa samaa kenttää.

Pohjolan kansat ovat vuosisatojen ajan eläneet maailmojen välissä.

Idän ja lännen välissä.

Metsän ja meren välissä.

Näkyvän ja näkymättömän rajalla.

Se on muovannut meistä sillanrakentajia.

Shamanistinen luontomme ei näy vain rummuissa tai rituaaleissa.

Se näkyy kyvyssä kuunnella, sovittaa, nähdä suurempi kuva.

Pohjolalla on maailmalle oma lääkkeensä.

Lepo.

Hiljaisuus.

Luontoon palaaminen.

Saunan lämpö, kylmä vesi, metsien rauha, pitkät kävelyt tuntureilla, hiljaiset illat pohjoisen taivaan alla.

Nämä eivät ole ylellisyyttä.

Ne ovat sielun teknologiaa.

Maailmassa, joka liikkuu liian nopeasti ja unohtaa juurensa, Pohjola muistaa kuinka pysähtyä.

Suomella on maisemat ja muisti luoda paikkoja, joissa ihmiset voivat palata itseensä.

Paikkoja, joissa sielun laulu voi tulla uudelleen kuulluksi.

Tämä ei ole nostalgiaa.

Tämä on tulevaisuus.

Vanha maailma on murtumassa kaikkialla.

Myös Suomessa.

Tämän muutoksen seuraaminen on tuntunut viime vuosina raskaalta.

Kuin joisi betonia.

Mutta jokainen syntymä kulkee synnytyskanavan läpi.

Jokin aika sitten näin näyn.

Suomen henki kulki synnytyskanavassa.

Samaan aikaan toiset ihmiset järjestivät symbolisen hautajaisen Suomelle.

Ehkä molemmat olivat oikeassa.

Jokin vanha kuolee.

Jokin uusi syntyy.

Yli sata vuotta sitten Helena Blavatsky puhui oudosta ennustuksesta.

Hän sanoi, että vaikeina aikoina, kun jopa totuuden etsijät hämmentyvät, valo voi nousta Pohjolasta, erityisesti Suomesta.

Pekka Ervast kutsui tätä joskus Pohjolan valkoiseksi valtakunnaksi.

Ennustuksiin ei tarvitse uskoa kirjaimellisesti.

Riittää että kuuntelemme maata.

Pohjolan henki ei ole kadonnut.

Se on vain odottanut.

Ja nyt, hitaasti ja hiljaa,

se alkaa muistaa itsensä.

Mitä Suomi on sinulle? Kuulisin mielelläni Sinulta joka tämän tekstin luet.