Elämän koko kirjo

Olen viimeisen viikon ollut hyväksynnän teeman äärellä. Olen hävennyt, piilotellut ja hyljännyt eri osia itsestäni koko sen ajan mitä olen prosessoinut omaa identiteettiäni eli arviolta 12-vuotiaasta saakka. Olen pelännyt olla oma itseni, koska kokemukseni maailmaan astumisesta ja siellä todeksi tulemisesta oli alkuun hyvin karu. Sain osakseni vahvoja kokemuksia vääränlaisuudesta, sopimattomuudesta, liikaa tai liian vähän jotain olemisesta.

En soveltunut koululaitokseen, oma perheeni ei ymmärtänyt minua, en osannut luoda yhteyttä muihin ihmisiin, minua kiusattiin, en vain löytänyt paikkaani maailmassa. Tästä pienenä ihmisenä tein päätelmän, että ehkä hieman toisenlaisena sopisin joukkoon. Jos vaan tarpeeksi yritän niin voisin olla kuten muutkin. Alkoi loputon suojuoksu. Mitä vähemmän olin oma itseni, sitä enemmän sain kokemuksia osakseni jotka eivät olleet linjassa minun totuuteni kanssa. Onnistuin tekemään tätä useamman vuosikymmennen, mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla pakoillen oikeaa itseäni ja jatkuvasti voimistuvia viestejä sisimmältäni.

Onneksi lopulta tuli seinä vastaan. Toki siinä kohtaa olin jo ajanut itseni jokseenkin katatoniseen tilaan dissosiaatio yleisimpänä tapanani suhtautua yhtään mihinkään, koska se oli tehokkain tapa olla tuntematta.

Nyt olen kohta 9vuotta käynyt tätä matkaa takaisin itseni luokse. Ja vihdoin viimeisen viikon aikana eräät osat ovat tulleet takaisin. Olen näitä osia keräillyt pitkin maailmaa, ulottuvuuksia, tarinoita, muistoja ja kehoni sopukoita myöden. Mutta mitä enemmän tulen omaksi itsekseni, niin huomaan olevani myös joka hetki hieman oudompi, enkä juuri tässä hetkessä ihmettele ollenkaan ettei maailma tai minä vielä aikaisemmin ollut tälle valmis. Kaikella on oma aikansa, divine timing.

Mutta nyt, on aika olla juuri se mitä olen. Jonkun termistön mukaisesti olen vahvasti neurokirjolla, joka ehkä helpottaa ihmisiä ymmärtämään varsin erikoista tapaani suhtautua maailmaan. Autisti, adhd, mitä näitä nyt on. Ja miten hyvältä tuntuu olla vain rehellisesti se mitä on, tämän yllättävän hyväksynnän kautta huomaan elämän avautuvan minulle aivan uudella tavalla. Ei ole enää väkinäistä häpeän täyttämää toimintamallia, missä en ikinä ehdi tekemään asioita samassa ajassa kuin muut, en kykene tekemään monia muille hyvin normaaleita asioita, tapani katsoa ja selittää, kommunikoida ja luoda yhteyttä ei olekaan jotain jotain tulisi peitellä ja pelätä. On ihan tosi ok olla mitä on.

Tämähän tietysti voi tuntua todella itsestään selvältä asialta, mutta minulla meni muutama vuosikymmen tämän asian kehollistamiseksi, se että todella tunnen että saan olla minä.

Suurella kiitollisuudella otan tämän lahjan vastaan. Ja haluan kiittää teitä kaikkia rohkeita roolimalleja mun elämässä jotka olette peilanneet kauniisti uniikkia olemustanne, jotta olen itsekin lopulta nähnyt viisauden omassa outoudessani.

#neurodiversity #embodiment #acceptance

The whole spectrum of life

For the last week, I have been working on the theme of acceptance. I have been ashamed, hiding and rejecting different parts of myself the entire time I have been processing my own identity, i.e. since I was approximately 12 years old. I've been afraid to be myself, because my experience of entering the world and becoming real was very harsh at the beginning. I had strong experiences of wrongness, inappropriateness, being too much or too little of something.

I didn't fit in at school, my own family didn't understand me, I didn't know how to connect with other people, I was bullied, I just couldn't find my place in the world. From this, as a small person, I concluded that maybe I would fit in a bit differently. If I try hard enough, I could be like everyone else. An endless cover run began. The less I was myself, the more I had experiences that were not in line with my truth. I managed to do this for several decades, using the most imaginative means to escape my true self and the constantly strengthening messages from my innermost being.

Fortunately, a wall came up in the end. Of course, at that point I had already driven myself into a somewhat catatonic state, with dissociation as my most common way of relating to anything, because it was the most effective way not to feel.

Now it's been almost 9 years since I made this journey back to myself. And finally in the last week some parts have come back. I have collected these parts all over the world, dimensions, stories, memories and all the way to the joints of my body. But the more I become myself, I notice that I'm also a little weirder every moment, and right now I'm not surprised at all that the world or I wasn't ready for this before. Everything has its own time, Divine timing.

But now, it's time to be exactly who I am. According to some terminology, I am strongly on the neuro spectrum, which perhaps makes it easier for people to understand my rather special way of relating to the world. Autist, adhd and what all there are. And how good it feels to just honestly be what I am, through this surprising acceptance, I notice that life opens up to me in a completely new way. There is no longer a violent, shame-filled operating model, where I never have time to do things in the same time as others, I am not able to do many things that are very normal to others, My way of looking and explaining, communicating and creating a connection is not something that should be hidden and feared. It's really okay to be what I am.

Of course, this may seem like a very obvious thing, but it took me a few decades to embody this thing, the fact that I really feel that I can be me.

It is with great gratitude that I accept this gift. And I want to thank all of you brave role models in my life who have beautifully mirrored your unique nature, so that I myself have finally seen the wisdom in my own strangeness.