Viime päivinä jokin syvä on liikkunut sisälläni.

Kuin vanha maailma olisi hitaasti irrottanut otettaan hermostostani. Olen nähnyt miten syvälle kehoon voi juurtua odotus konfliktista, syytöksistä, hylkäämisestä ja jatkuvasta varuillaan olemisesta. Kuin osa minusta olisi valmistautunut sotaan, joka on jo ohi, mutta jonka kaiku elää edelleen kehossa.

Viime yönä näin unen.

Olin valmistautumassa lähtemään maasta. Pakenemaan jonnekin kauas, toiseen paikkaan, kuin vanha elämä olisi tullut päätökseensä. Mukanani kulki vuohi, raskas ja vastahakoinen syntipukki, jota vedin perässäni vaikka se ei oikeastaan enää halunnut kulkea mukana.

Tunsin sen painon.

Ja sitten yhtäkkiä joku vei sen pois. Tiesin heti mitä se tarkoitti. Se vietiin uhriksi.

Surin sitä syvästi.

Mutta kun vuohi oli poissa, jäljelle jäi jotain muuta. Pieni kirkkaan keltainen karitsa. Viaton. Hiljainen. Elossa.

Kun heräsin, ymmärsin että ehkä kaikki sisälläni ei olekaan kuolemassa. Ehkä vain se osa, joka on kantanut vanhaa tarinaa. Se joka on oppinut selviytymään olemalla syntipukki, kantamalla muiden painoa, odottamalla seuraavaa iskua.

Paluu uuteen maailmaan odottaa. Pässi saa mennä, viattomuus palata.