Metsä hengitti sen esiin,

sammalen alta, juurien välistä,

hiljaisesta paikasta

jossa kaikki on kuten kuuluukin.

Käpälikkö asettui ensin,

kuin muinainen suoja

joka ei kysy lupaa

vaan tunnistaa omansa.

Se kietoutuu ympärilleni

ei sulkeakseen,

vaan pitääkseen koossa

sen mikä on totta. Porttina neljän suunnan tilassa.

Unalomen polku alkoi liikkua,

ei suorana, ei puhtaana,

vaan elävänä.

Kaarteina, harhoina, toistuvana paluuna itseen,

spiraalina joka syvenee ja nousee. Jokainen mutka,

kaikki mitä olin,

kaikki mitä en enää ole,

asettui samaan virtaan.

Ja sitten vaaka.

Hiljainen, kirkas.

Sointuvana.

Se kantaa vastakohdat

kuin metsä kantaa valon ja varjon,

ilman tarvetta ratkaista niitä.

Harmonisoiden

sen mikä ennen repi.

Ja jossain tämän kaiken läpi

alkoi soida.

Ei ääni jonka kuulee korvilla,

vaan sellainen joka värähtää luissa ja kohisee veressä.

Metsän viisaus,

lauluna, muistona.

joka on ollut minussa aina.

Tämä merkki ei suojaa minua maailmalta.

Se palauttaa minut siihen

mikä ei tarvitse suojaa.

Ja siinä,

olen vakaa.