Kilpi, miekka ja kilpikonna
Prosessikuvaus ylivastuusta viattomuuteen
Olen pitkään tutkinut teemaa:
miksi maailma reagoi minuun niin kuin reagoi?
Miksi hyökkäyksiä, miksi väkivaltaa, miksi vastakkainasettelua? Mistä suojakilpeni muodostuu ja miten voisin luopua siitä?
En ole koskaan oikeasti uskonut, että se olisi “minun syytäni”.
Mutta toistuvuus synnyttää syyllisyyden.
Ja syyllisyys on ollut ydinhaavani. Maailma siis sitä eri muodoissa minulle tarjoilee kokemuksena.
Kun maailma tuntuu jatkuvasti hyökkäävän, ihmisen sisälle kasvaa kaksi asiaa:
äärimmäinen syyllisyys ja äärimmäinen valmius.
En ole kantanut “maailman tuskaa” romanttisella tavalla.
Mutta jokin minussa on kantanut ajatusta:
kaikki on minusta kiinni.
Ei siksi että olisin kuvitellut olevani erityinen.
Vaan siksi että jos mikään ei ole minusta kiinni, olen täysin turvaton.
Tämä on ollut eksistentiaalinen ylivastuu.
Selviytymisstrategia.
Herkkyyteni on lukenut kenttää jatkuvasti.
Mutta olen sekoittanut lukemisen hallintaan.
Ymmärtämisen velvollisuuteen.
Aistimisen korjaamiseen.
Ja kun ihminen seisoo sisäisessä taisteluasennossa, vaikka ei tiedosta sitä, maailma vastaa siihen.
Ei siksi että ansaitsisin mitään.
Vaan koska hermostot keskustelevat keskenään.
Pidätetty voima tuntuu.
Valmius tuntuu.
Se on hienovarainen, mutta todellinen.
Tämä ei ole syyllisyyttä.
Tämä on fysiologiaa.
Tämä on kenttädynamiikkaa.
Olen kantanut kilpeä ja miekkaa.
Se pieni minussa, joka olisi halunnut leikkiä, on pitänyt kädet täynnä aseita.
Ei siksi että se olisi aggressiivinen.
Vaan siksi että se oppi, että vain valmius pitää turvassa.
Se tuli kirkkaana kuvana minulle.
Näen lapsen, joka pudottaa aseet.
Hitaasti, epäuskoisesti.
Ja katsoo ympärilleen, missä ovat leikkikaverit.
Tämä on kehollinen oivallus.
Minun ei tarvitse olla jatkuvassa valmiudessa.
Minun ei tarvitse hallinnoida kenttää.
Minun ei tarvitse kantaa kaikkea.
Kilpikonna tuli symboliksi. Kuvat jota tein, kilpikonna käytännössä tuli miltei kynnykselleni munimaan.
Maailma ei lepää minun selkärangallani.
Se lepää jollakin suuremmalla. Myyttinen maailmaa kilvellään kantava kilpikonna, kosmisessa meressä uiden.
Kilpikonna tuli kertomaan minulle hidastamisen lahjan lisäksi sen, että tehtäväni ei ole olla maailman kantaja.
Minun tehtäväni on olla osa maailmaa.
Ylivastuu on eristänyt minut.
Se on tehnyt minusta vahvan, mutta yksinäisen.
Ja nyt ymmärrän jotain syvempää:
Aggressio ei ole ollut vihollinen.
Se on ollut pidätettyä elinvoimaa.
Rajaenergiaa, joka ei ole saanut purkautua luonnollisesti.
Kun aggressio on integroimaton, se pysyy valmiustilana.
Kun se integroidaan, siitä tulee selkeä raja.
Tämän ajan teema, tuntuu myös olevan vahvasti omaan voimaan astuminen, lopultakin.
Minun voimani ei ole taistelussa.
Minun voimani on siinä, että voin valita.
Josta pääsemme toiseen teemaan, Oma valinta luomistyön keskiössä. Mitä valitsen? Vaikka annan johdatuksen kuljettaa, on myös asioita joita on valittava, muuten selkäranka ei vahvistu ja jää ikuisuudeksi lillumaan ”mahdollisuuksien mereen” missä on kyllä kaikki, mutta mitään varsinaista ei valita jos kaikki on aina vain jossain korkeamman kädessä.
Uteliaisuus on ollut se, joka on pitänyt minut hengissä.
Se on kuiskannut: mene syvemmälle.
Älä jää syyllisyyteen.
Älä jää uhriuteen.
Älä jää selityksiin.
Etsi totuus.
Ja totuus ei ole se, että olin syyllinen.
Totuus on se, että olin valmiudessa.
Ja nyt liike tuntuu olevan tämä:
Päästän irti jatkuvasta taisteluasennosta.
Päästän irti ajatuksesta, että kaikki on minusta kiinni.
Päästän irti roolista, jossa minun täytyy kestää eniten.
En päästääkseni irti voimasta.
Vaan vapauttaakseni sen. Jotta se saa palata siihen tehtävään mihin se kuuluu, Uuden maailman luomiseen.
Kun kilpi ja miekka putoavat, kädet vapautuvat.
Ja vapaat kädet voivat koskea, luoda, leikkiä, rakentaa.
Tämä ei ole heikkenemistä.
Tämä on palaamista alkulähteelle, viattomaksi Jumalan lapseksi jälleen.
Se pieni minussa ei enää kanna aseita.
Se katsoo maailmaa uteliaana.
Ja ehkä juuri se uteliaisuus, ei taistelu, on tie kotiin.
Tahdon kiittää kilpikonnaa viisaudesta, rakkaita ihmisiä ketkä on olleet mukana tässä prosessissa, sitä pientä minussa jaksamisesta ja vielä tulevaa päivää uusista seikkailuista.
Mikä onni olla elossa.