(english below)

Tunteiden kokeminen

Suuret tunteet, itkeminen, romahtaminen oman kontrollinkaipuun äärellä, hermoston säätelyn erilaiset ääripäät. Näiden äärellä olen saanut olla tämän viikon, elämän taas näyttäessä minulle ikuisen muutoksen tanssia, saattaessaan minua kohti resonoivia tilanteita, joudun väistämättä prosessiin missä vanha ja käy pieneksi ja on päästettävä irti siitä kuvasta jonka on tilanteesta itselleen rakentanut. Irtipäästö, ah lempiaiheeni. Ja erityisesti sen tuoma tuskallinen ”laastari irti”-hetki. Laastarin ollessa se ei-resonoiva tilanne minne olet itsesi saattanut, jotta saisit kokea laastarin alla olevan haavan. Mutta kun on aika jatkaa matkaa, eräällä tavalla hyväksyä että laastaria ei tarvita, haava on parantunut, joku eteenpäin astumisen pelko usein nousee minulla. Aka kontrollin halu aka vastustaminen aka yliherkät suojamekanismit.

Huomaan että olen itseasiassa nykyään hyvin sinut näiden tunteiden kanssa, mutta huomaan että harvoin löydän ympäriltäni ihmisiä keille olisin ”ok” voimakkaasti tuntevana ja sen ilmaisevana olentona.

Myös lapsuudenkodissa suuret tunteeni koettiin taakkana, raskaana ja vältettävänä asiana. Tästä tuli hyvin voimakkaasti sellainen olo, että en ole hyvä sellaisena kun olen. Ja tämän tunteen äärellä olenkin nyt saanut taas olla.

Päästäkseni siihen lopputulemaan, että olen sitä mieltä että kaikki tunteeni ovat sallittuja ja erittäin tervetulleita minun omaan tilaani. Tiedän että olen tarpeeksi vahva kannatellakseni ihan itse itseni. En tarvitse kenenkään muun kannattelua. Itse voimaannun ja olen aivan elementissäni kun saan kannatella ja pitää tilaa ihmisen syvimmälle tuskalle, se on minun juttuni. Siksi en myöskään ole huolissani omasta kyvystäni kannatella itseäni, usko pois, olen sitä saanut tässä elämässä harjoitella.

Mutta se mitä oikeasti kaipaan tällä hetkellä kaikista eniten, on ihmiset jotka eivät kavahda ja hylji sitä mitä mitä olen kokonaisuudessaan. Olen loistava inspiraatio, kvanttimatkaaja, muutoksen fasilitoija, mutta myös lammikkona joskus lattialla itkevä pieni olento, tärisevä niiskuttava haavanlehti, peloissaan nurkkaan juokseva eläin, kaikki nämä muodot riippuvat siitä että minkä osan äärellä olen. Minusta on moneksi. Ne korkeudet jonne olen kykenevä nousemaan nähdäkseni suuremman kuvan, määrittyvät sen syvyyden mukaan minne olen itsessäni valmis sukeltamaan, sen haavoittuvaisuuden mukaan minkä olen valmis muille itsestäni näyttämään. Minun moniulotteisuuteni, vahvuuteni määrittelee hyväksymäni herkkyys, on minun suurin lahjani. En enää koskaan tahdo hävetä sitä, että minä tunnen, minä tunnen syvästi ja kykenen näyttämään tunteeni juuri niin kuin ne haluavat tulla minusta ulos.

#transmuting #acceptance #resonance

Experiencing emotions

Big emotions, crying, collapsing at the edge of one's own longing for control, different extremes of nervous system regulation. I have been able to be with them this week, as life again shows me the dance of eternal change, escorting me towards resonant situations, I will inevitably have to go through a process where the old becomes too small and I have to let go of the image I have built for myself of the situation.

Release, ah my favorite subject. And especially the painful "take off the band-aid" moment it brings. The patch being the non-resonant situation you have put yourself into, so that you could experience the wound under the patch. But when it's time to continue the journey, in a way to accept that the band-aid is not needed, the wound has healed, some fear of stepping forward often arises in me. Aka the desire for control aka resistance aka hypersensitive defense mechanisms.

I notice that I am actually quite comfortable with these feelings these days, but I notice that I rarely find people around me for whom I would be "ok" as a strongly feeling and expressing being.

Even in my childhood home, my big feelings were perceived as a burden, heavy and something to be avoided. This made me feel very strongly that I am not good as I am. And now I have been able to be with this feeling again.

To come to the conclusion that I believe that all my feelings are allowed and very welcome in my own space. I know that I am strong enough to support myself. I feel empowered and I'm in my element when I can support and hold space for a person's deepest pain, that's my thing. That's why I'm also not worried about my own ability to support myself, believe me, I've been able to practice that in this life.

But what I really miss most of all right now is people who don't shy away and reject who I am as a whole. I am a great inspiration, a quantum traveler, a facilitator of change, but also sometimes a small creature crying on the floor, a shaking aspen leaf, a scared animal running into a corner, all these forms depend on which part I am witnessing at the moment. I am a lot, you could say many.

The heights to which I am able to rise to see the bigger picture are determined by the depth to which I am willing to dive in myself, by the vulnerability that I am willing to show others about myself. My multidimensionality, my strength is defined by the sensitivity I accept, it is my greatest gift. I never want to be ashamed of the fact that I feel, I feel deep and I can show my feelings exactly the way they want to come out of me.